Kotona ollaan

Menipä tuliaisten ostaminen vituralleen, kun vetivät nenän edestä portit kiinni kaupoissa Hong Kongin kentällä. Matka sieltä meni torkkuessa ja vähän nukkuessakin. Katselin yhden elokuvan, Delicious se oli nimeltään. Torkutti koneessa Helsingistä Ouluunkin, mutta rytmin kääntäminen sujui silti mallikkaasti: nukkumaan kesken Linnan juhlien klo 21 ja hereille tänä aamuna puoli seiskalta.

Otto on tehnyt joitain jouluvalmisteluja, mutta minulla ei ole vielä minkäänlaista joulufiilistä. Täytyy ensi viikolla alkaa viritellä jouluverhoja ja muuta sellaista. Tänään menen tapaamaan lapsia ja lapsenlapsia. Voihan se olla, että siitäkin joulutunnelma alkaa rakentua.

Katselin tuossa äsken LEARN:n 20-vuotisfilmin, jonka saimme mukaamme. Kunnioitus filippiiniläisiä aktiiveja kohtaan vain kasvaa. Toivon, että me suomalaiset osaamme auttaa heitä jatkossakin. Samaa työtä näyttävät tekevän Norjan ja Ruotsin ammattiyhdistykset, ja se tuntuu tosi hyvältä.

Päätän blogin uskoen ja toivoen, että solidaarisuustyö jatkuu. Minun kohdallani se tulee jatkumaan mahdollisesti SASK:n kunnon työn lähettiläänä. Ajattelen osallistua koulutukseen ja tietysti Maailmankylä-tapahtumaan toukokuussa Helsingissä. Voikaa hyvin ja osallistukaa jollakin tavalla arvokkaaseen yhteistyöhön maailmalla.

Lähtötunnelmissa

Eilen ajeltiin takaisin Manilaan. Tässä teille jeepney-kuva, kiinnittäkää huomiota ajajan työasentoon.

Filippiinot alkavat joulunajan jo syyskuussa. Jotenkin on silti vaikeuksia orientoitua jouluun. Koreutta täällä ainakin rakastetaan. Kuvat Anfa-hotellin kuusesta. Nyt olemme hotelli Sequoiassa, jossa puolestaan on valkoinen kuusi aulassa.

Kävimme huonekaverini Minnan kanssa tuossa lähellä ostoksilla, kun shoppailu tunnetusti ei ole minun juttuni. Sen vuoksi minulle riittää ihan hyvin yksi mall-käynti. Kuva on ison isosta mall:sta, josta löytyi adapteri pitkän etsinnän jälkeen.

Matkalaukku-parka, ja siitä puuttuu vielä viime hetken ostokset eli tuliaisia...

Sullotaan, sullotaan... Saimme muuten tiedon eilen, että voimakas taifuuni lähestyy Filippiinejä. Meidän pitäisi kuitenkin ehtiä ihan reilusti alta pois. Olemme ilmeisesti matkalla Hong Kongista Helsinkiin, kun se iskeytyy Filippiinien rannikolle. Kaksi miljoonaa ihmistä on jo evakuoitu, mutta varmaan tiedätte asiasta enemmän kuin minä tällä hetkellä. Kello on kohta 11.30 ja yhdeltä luovutetaan huoneet. Lähdemme tästä syömään ja tämä retki alkaa olla tässä. Menee ainakin vuosi kaikkea näkemääni sulatellessa. Tämän porukan kanssa sovittiin eilen muisteloista ensi kesänä ja SASK:n kannatusjäsenenä tulen olemaan varmasti lopun ikääni. Ala sinäkin kannatusjäseneksi, olen nähnyt että 40 € jäsenmaksulla tehdään todella paljon hyvää työtä!

Biitsille!!!

Nyt vietetään opintomatkan ainoaa lomapäivää! Porukka säntäsi heti uimaan ja vesi on todella lämmintä. Nyt ei ole filippiinojen lomakausi, joten koko iso ranta on lähestulkoon kokonaan meidän.
Vuokrasimme veneen ja kävimme snorklaamassa. Tosin tämän mummun snorklaus loppui saman tien ja vaihtui uimiseksi. Ei ole minun laji! En osannut hengittää putken kautta, vettä meni suuhun kun suukappale oli niin omituinen ja suolaveden maku yökötti. He, ketkä snorkasivat, näkivät koralleja sekä värikkäitä kaloja.

Olemme majoittautuneet kahteen mökkiin. Tai niin, nämä tilat oli tarkoitettu koko porukalle, mutta suomalaiset kun ovat erikokoisia kuin filippiinot, vuokrattiin yksi mökki lisää. Huomenna suunnataan vielä Manilaan ja perjantaina alkaa pitkä kotimatka. Vielä en viitsi ajatella pimeää ja kylmää, vaan nautin täysin siemauksin pehmeän kosteasta lämmöstä.

Kalastajia ja kokoonpanijoita - myös muuta...

Tänään ajettiin jeepneyillä (voi itku taas sitä pakokaasun ja melun määrää alkumatkasta) Batangasin maakunnan kalastajia tapaamaan. Kun päästiin ulos Lipan kaupungista tämä mummu saattoi hengittää.

Ajettiin järven rannalle, jossa tutustuimme 6000 asukkaan kalastajakylän asukkaisiin. Olipa ihanaa huokaista, kun ainoa melu tuli kiekuvista kukoista! Kylän miehet kalastavat ja silloin kun kalaa ei tule, naiset menevät korealaisten vaatetehtaisiin töihin. Olot ovat karut, mutta viesti oli: jos voimme asua täällä, olemme onnellisia. Kuvassa mies kalastaa pyssyllä, jonka ammuksena on nuoli ja siima:

 Osalla kalastajista on oma vene ja verkot, mutta osa pääsee purjehdustemermein gastiksi. Siis miehistön jäseneksi ja saa osan saaliin tuotosta sitten itselleen ( jos saalista tulee). Paras kalastuskausi on  huhti- toukokuussa. Ongelmaksi on muodostunut ilmiö, että rikkaat aitaavat alueita veden alla saadakseen huvikseen kalastella. Ja toisaalta on ilmaantunut samanalaista kuin Norjassa missä kassikasvatetaan lohta. Järven tieytyissä osissa aidataan alueita kalankasvatusta varten, joten näiden kylän kalastjien saalis luonnollisesti pienenee.

Meidät toivotettiin tervetulleiksi karaoke-esityksellä ja muutenkin vastaanotto sekä keskustelu oli mukavaa. Ainoa ongelma oli, että meillä ei ollut antaa heille konkreettista apua. Eli ei rahaa lääkekaappiin (kylässä ei ole lääkkeitä), ei rahaa lääkäriin (kylän terveysasemalla käy kätilö kerran viikossa), ei rahaa lasten koulutukseen eikä muutenkaan mihinkäään juuri nyt tarpeelliseen kohteeseen. Ja sitä tämä yhteisö tarvitsee ennen kaikkea. Empatiaa ja rakkautta heillä on ihan omiin tarpeisiinsa.

Matkamme jatkui kalastajakylästä aivan toisenlaisen maailmaan. Tutustuimme johdinsarjatehtaaseen, joka tekee johdinsarjoja Nissanille. Siis jälleen japanilaisyhtiö Filippiineillä. Alkaa muuten valjeta pikkuhiljaa japanilaisten maailmanvalloituksen taustat... No joo - hemmetin hyvät olot on kyllä näillä teollisuustyöntekijöillä verrattuna kalastajiin, satamatyöläisiin tai merimiehiin. Tässä hymyilevää ryhmää, SASK:n sivuilla varmaan on parempiakin kuvia, tai Jukka Pääkkösen sivuilla.

 

 Minulle tärkein tapaaminen oli sitten kun muu ohjelma oli ohi. Toiset menivät lepäämään mutta tämä mummu jatkoi Marlonin kanssa tapaaamiseen, johon osa osallistujista tuli salaa. Filippiineillä järjestäytyminen ei ole itsestäänseslvyys. Tänään kyseessä oli 500 terveydenhuollon ammattilaisen järjestäytymisetä uudessa yksityissairaalassa. Kuvittele: jokaisen osallistujan piti tulla eri aikaan ja eri kautta tapaamiseen! Jos työnantaja saisi vihiä järjestäytymisestä nämä ihmiset irtisanottaisiin eikä kukaan työnantaja palkkaisi heitä. Tapaamisessa mukana oli myös neljän järjestätyneen sairaalan edustajia sekä keksusjärjestön edustaja- Paras tapaaminen koko reissulla; sain kertoa Tehyn toiminnasta, järjestäymisen merkityksestä, luottamusmiehistä (tais mennä yli ymmärryksen kuulijoilla) ja edunvalvonnan tärkeydestä yksityissektorilla. Kiitoksia sateli joten nyt tamä reissu sai minun kohdalla täyttymyksensä.

Suoraan em. meetingistä ajettiin jeepneyillä (helvetti, once again - hopefully for the last times) bilepaikkaan. Ei hullumpaa: hyvää ruokaa,live-musiikkia ja tanssiakin saatiin. so  good Night Finlandm tämä mummu alkaa nukkumaan juurikin nyt (käytyään Facessa).

Manilasta etelään

Tänään maananantaina oli aikainen herätys. Runsaan aamiaisen jälkeen pakkauduimme bussiin ja pyrkiydyimme etelään vievälle moottoritielle. Metro-Manilasta maanantaiaamuna pääseminen oli "kohtalaisen" hidasta, mutta kaupunkiin päin menevät kaistat olivat totaalisen tukossa. Säälittää oikein, kun ihmiset taittavat työmatkaansa sellaiset pari tuntia suuntaansa.

Ajelimme noin puolitoista tuntia etelään Rosa Lagunaan ja saavuimme tehdasalueelle. Porukka jaettiin kahteen ryhmään: toinen Toyotan ja toinen Izuzun tehtaalle. Minä olin Toyota-ryhmässä, mikä sopi oikein hyvin - ajanhan Corolla Versolla :) Tutustuimme sekä työntekijöiden liiton edustajiin että työnjohtajien liiton edustajiin. Tehdaskierrokselle varustauduttiin:

Tehdas oli erittäin siisti ja esimerkiksi liikkuminen on ohjeistettu todella tarkasti. Turvallisuus on tärkein asia ja tietysti laatu. Porukka on tehtaassa tiimeissä eikä siellä puhuta työntekijöistä, vaan tiimin jäsenistä. Jokaisella tiimillä on rajattu alue, "meeting place", jossa on taululla näkyvissä kaikki viisi yrityksen tavoitetta sekä tiimin suorituminen niissä. Lisäksi taululla oli paikalla olevien henkilöiden kuvat ja poissaolijoiden kuvat selityksineen. Kaksi näytti olevan poissa yhdessäkin tiimissä "body pain" -diagnoosilla... Mitenkähän suomalaiset suhtautuisivat siihen, että sairauspoissaolo merkitään diagnoosilla? Tehyssä ainakin on käyty keskustelua siitä, voiko työlistassa lukea "sairas" vai pitääkö olla vain yksinkertaisesti "poissa", jotta yksityisyyden suoja ei vaarannu...

Söimme tehtaalla loistavan lounaan alkukeittoineen ja jälkiruokahedelmineen. Sen jälkeen matka jatkui Lipa Cityyn, joka on Batangasin provinssissa. Nopea check in ja eikun jeepneyden kyytiin. Voi paska, anteeksi vain, mutta oli kamalaa! Bantangas on hieman Manilaa ylempänä ja sen vuoksi viileämpi, mutta kadut ovat kapeita rännejä. Kuvittele siihen jumalaton liikenne; savuttavat jeepneyt, kaksitahti-tricyclet, meteli ja tungos. Vaikka oli huivi suun ja nenän edessä, jo se savun/katkun määrä yökötti. Todellakin - taidan vihata jeepney-ajelua loppuikäni!

Vierailu kohdistui jeepney-kuskien luo, mutta heidän edunvalvontansa on niin kummallista (liitto/linja) ja olo oli niin paskamainen että en oppinut juurikaan mitään.Tai no sen, että heidän työolonsa ovat karmeat, päivät pitkiä ja työtä tehdään joka päivä jotta päästäisiin edes lähelle minimipalkkaa. Kuvatkaan eivät onnistuneet, joten tästä iltapäivästä sain lähinna pakokaasutetun olon.

Nyt ollaan mall-ostosreissun (pakko oli saada adapteri) jälkeen täällä yhden hengen huoneissa.Anfa Royale Hotel. Kuinkahan sitä osaa nukkua itsekseen, kun on sentään ollut noita huonekavereita Workers Housessa aika monta? Ja siitä makkarista en ole edes ottanut kuvaa, mutta kyllä senkin vielä näette.