Ystävällinen omistajapariskunta järjesti minut melomaan. Green Leafista nousin pick upin kyytiin kuuden naapurihotellista tulevan malesialaisen nuoren naisen kanssa. Olivat hauskaa porukkaa! Matka melontapaikalle kesti yli puoli tuntia, mutta se hurahti jutellessa. Tytöt ihmettelivät, kuinka uskallan reissata yksin. Sanoin, ettei mummuilla ole tapana pelätä. Olivat hämmästyneitä ja yksi näytti käsillään, kuinka kookkaita mummut Malesiassa ovat. Eivät kuulemma pystyisi melomaan...
Melontapaikalla tapasimme oppaamme, jonka nimi on Uh. Pääsin hänen kanoottiinsa, kun ei ollut paria valmiina. Vähän kait toiset olivat kateellisia! Ryhmässämme oli korealainen perhe, malesialaistytöt, muslimipariskunta ja tämä yksi suomalainen. Uh opetti, kuinka meloa ja lähdettiin sitten lahden yli joelle.
Näimme hyppiviä kaloja. Siis ne hyppäsivät vedestä kivelle, kiveltä toiselle ja taas takaisin veteen. Joki kapeni ja kapeni koko ajan. Mangrovepuiden alla melominen oli kivaa ja teimme jopa yhden limbon; kallistus taaksepäin ja oksan alta. Toiset kiersivät sen ja Uh vain nauroi, kun huomautin että olimme ainoat limboajat.
Se oksa on tuossa vasemmalla, etummainen kajakki juuri kiertää sitä.
Korealaisia oli kajakissa kolme; isä, tytär ja poika. Tytär siirtyi minun parikseni, kun Uh hyppäsi veteen ottamaan kuvia jokaisesta melojasta. Olimme laguunissa ja vesi laski koko ajan.
Niin, vesi laski jo nopeasti ja siinähän kävi niin, että opas joutui työntämään jokaisen kajakin puiden juurien ja kivien yli noin 20 m matkalta... Korealaistyttö jäi siis parikseni loppumatkaksi. Hän oli tosi hauska ja vitsailimme, kuinka jäämme tänne viidakkoon kun vesi laskee tarpeeksi. Onneksi pääsimme isommalle joelle ja siitä lahdelle. Poikkesimme hiekkadyynille hyppimään ja riemuitsemaan:"We are alive, we made it!"
Green Leafin omistajat saivat minut kiinnostumaan Khao Sokin luonnonpuistossa sijaitsevasta järvellä kelluvasta bambumajakylästä. Siispä sinne. Ensin paikallisbussilla Krabin bussiasemalle, siitä minivanilla Khao Sokiin. Mutta pikku juttu jäi heillä kertomatta; minun olisi pitänyt jäädä minivanista Ta Khungissa. Sen sijaan menin perille asti ja jouduin palaamaan 62 km toisella minivanilla. Mutta olihan siellä niin hienot maisemat, etten kovasti surrut ylimääräistä istumista. Paikan omistajan tytär soitteli minulle jatkuvasti, että moneltako olen laiturilla. Ihmettelin tätä kovasti, mutta kun sitten viimein pääsin perille sain kuulla että venematka on 1,5 tuntia pitkä. Tytär ohjasi minut veneeseen, jossa oli paljon tavaraa lastina. Venettä ajoi omistaja, kyytiläisinä minun lisäkseni olivat hänen vaimonsa ja poikansa.
Ja mitkä maisemat:
Takamus puutui kovalla penkillä istumisesta. Perillä oli tämmöistä:
Maja oli alkeellisin, missä olen ikinä nukkunut:
Sängyn kohdalla oli katossa muovia, muuten kaikki oli luonnonmateriaaleja. Joka majassa asui joku ja minun lähelläni oli kaksi kookasta majaa, joissa oli thaimaalaisia ryhmiä. Pitivät melkoista elämää ja joivat hirveän määrän olutta! Ihmettelin, kuinka he pääsivät vessaan ja suihkuun, jotka olivat rinteessä majojen takana. Sinne meni vaikea laatoista tehty polku, mitenkähän selvisivät siitä. Uimaan siis majasta suoraan, meloa sai vapaasti. Gibbonit huutelivat, mutta yhtään niistä en onnistunut näkemään.
Paikka oli siis maalauksellisen kaunis, mutta yö oli tuskainen. Kuuma, kostea - kaikki kamat ihan kastuneita aamulla. Huomasin, että thairyhmä lähti aamulla. Toinen ryhmä, jossa oli eurooppalaisia, lähti myös. Kysyin brittipariskunnalta, milloin he lähtevät. Sanoivat että lounaan jälkeen. Kysyin, saanko tulla samaan veneeseen. Sanoivat, että ok, mutta tarkista oppaalta. Oppaalle se sopi, joten pääsin laituriin brittien kanssa. Järviveneet ovat kauniita:
Laiturista otin taksin ja pyysin päästä bussiasemalle. Minut vietiin vilkkaan kadun varteen ja kuski sanoi, että minun tarvitsee vain heiluttaa kättäni, kun bussi tulee tunnin päästä. Oli siis hyvää aikaa varata majoitusta seuraaville päiville. Järvipaikassa ei ollut mitään kenttää tietenkään. Mietiskelin, mihin menisin ja päädyin kohtalaisen lähelle eli Khao Lakiin. Olin jotenkin utelias näkemään sen ja halusin muistella Aki Sirkesaloa ja muita tsunamin uhreja siellä. Tuli sadekuuro ja tuli bussi. Varaus oli tehty Baan Krating -nimiseen paikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti